Neuropsykoanalyysi lasten ja nuorten kehityksen ymmärtämisessä ja psykoterapiassa

Teija Nissinen

Sigmund Freud puhui ensin yhdestä, sitten kahdesta vietistä – libidosta ja thanatoksesta eli kuolemanvietistä. 1990-luvulla kehittyneiden kuvantamismenetelmien ja affektiivisen neurotieteen myötä kuva tarkentui. Muun muassa Jaak Pankseppin tutkimusten pohjalta on kuvattu seitsemän synnynnäistä emotionaalista toimintajärjestelmää: SEEKING, RAGE, FEAR, LUST, CARE, PANIC/GRIEF ja PLAY. Kullakin toimintajärjestelmällä on omat subkortikaaliset neuraaliset ratansa ja välittäjäainecocktailinsa. Ne ovat organisoineet kaltaistemme nisäkkäiden – ja joidenkin tirppojenkin – affekteja, motivaatiota ja käyttäytymistä jo miljoonien vuosien ajan.

Neuropsykoanalyysin perustaja Mark Solms yhdistää kliinisessä formulaatiossa Freudin teorioita ja Pankseppin jaottelua luovasti mutta neurotieteelliseen tutkimukseen nojaten. Toisin sanoen parhaimmillaan Freud oli oikeassa, usein ainakin oikealla suunnalla ja välillä aivan metsässä, kuten kuolemanvietin tai historiallisesti psyykeessä periytyvän kastraatioahdistuksen kohdalla.

Mutta mitä nämä seitsemän emotionaalista toimintajärjestelmää voisivat tarkoittaa lasten ja nuorten psyykkisten kehitystehtävien, haasteiden ja psykoterapian kannalta? Ensinnäkin on syytä realistiseen nöyryyteen. Neuropsykoanalyysi on noin kolmenkymmenen vuoden tieteellisen ja teoreettisen kypsymisvaiheen jälkeen painottumassa yhä enemmän kliiniseen soveltamiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa yllä esitetyn kysymyksen kannalta muun muassa sitä, että toistaiseksi on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Se, mitä voidaan todeta, nojaa kuitenkin tutkimukseen ja kliiniseen kokemukseen. Kaikki seitsemän tunnetarvetta – tai freudilaisittain viettiä – ovat meissä syntymästä alkaen, vaikka niillä on omat kriittiset tai sensitiiviset kehityskautensa. Näissä kehitysvaiheissa tietyt emotionaaliset tarpeet korostuvat ja lapsi oppii kokemustensa pohjalta, millä tavoin niitä voi suhteissa yrittää tyydyttää. Näistä kokemuksista rakentuu vähitellen tiedostamattomia ennusteita eli predictioneja: automaattisia malleja siitä, mitä kannattaa tehdä, jotta saan tarvitsemani tai vältyn siltä, mikä tuntuu sietämättömältä.

Esimerkiksi PANIC/GRIEF-järjestelmän – jonka ilmenemismuoto tunnistetaan meille tutummin lapsen kiintymyksenä ensisijaiseen hoivaajaan – erityisen merkityksellinen kehitysvaihe sijoittuu elämän alkuun. Varhaiset kokemukset siitä, saanko hädässä toisen luokseni ja voinko luottaa hoivaan, muodostavat pohjaa myöhemmille ihmissuhteille. Laajemmin sosiaalisiin suhteisiin, dominaatioon, vastavuoroisuuteen ja omaan paikkaan ryhmässä liittyvä PLAY on mukana jo dyadisessa suhteessa ja perhe-elämässä, mutta saa uuden vaihteen lapsen siirtyessä päiväkotiin tai kouluun vieraiden ikätovereiden ja auktoriteettien joukkoon.

Puberteetin alkaessa PLAY nostaa jälleen kierroksia, kun ajankohtaisiksi tulevat nuoruusiän kehitystehtävät: itsenäistyminen lapsuuden perheestä, kaverisuhteiden merkityksen kasvu, oman paikan ja tulevaisuuden etsiminen – ja koko korttipakan toisinaan ilmaan tempaiseva seksuaalisuus eli LUST.

Nuorten – ja varsinkin lasten – kohdalla on hyvä muistaa myös se, että emotionaaliset tarpeet ja niiden ympärille rakentuva toiminta ovat vielä tuoreeltaan muotoutumassa. Vanhemmat ovat edelleen todellisia ulkoisia objekteja, eivät vain menneisyyden sisäistettyjä hahmoja. Defenssit ja ennusteet – tiedostamattomat mallit siitä, miten yritän tyydyttää tunnetarvettani suhteessa toiseen – ovat vasta organisoitumassa. Siksi lasten psykoterapiassa transferenssia ei ole mielekästä käsitellä samassa mittakaavassa tai samalla tavalla kuin aikuispsykoterapiassa. Lapsen todellinen perhe, koulu, kaverisuhteet ja muut arjen suhteet ovat koko ajan aktiivinen osa sitä maailmaa, jossa hänen ennusteensa syntyvät ja muuttuvat.

Mitä oire yrittää ratkaista?

Ajatellaan esimerkiksi alakouluikäistä lasta, joka hangoittelee kouluun lähtemisessä, kieltäytyy koulutehtävistä ja saa voimakkaita raivonsekaisia purkauksia. Joskus mukana voi olla myös itsensä vahingoittamista. Neuropsykoanalyyttinen lähestymistapa ei lähtisi siitä, että raivo merkitsee automaattisesti RAGE-järjestelmän häiriötä tai että koulusta kieltäytyminen olisi sellaisenaan PANIC/GRIEFin ilmentymä. Ensimmäinen kysymys on yksinkertaisempi mutta vaikeampi: mistä lapsi oikeastaan kärsii – ja mitä hän toiminnallaan yrittää saada tapahtumaan?

Jos vaikeus näkyy erityisesti koulutehtävissä, suoriutumisessa, epäonnistumisen pelossa ja tilanteissa, joissa lapsen pitäisi olla 'riittävän hyvä', huomio voi kääntyä PLAY-järjestelmään. PLAY ei Pankseppin ja Solmsin ajattelussa tarkoita vain leikkimistä tai hauskanpitoa. Siihen liittyvät myös sosiaalinen vastavuoroisuus, säännöt, kilpailu, häviäminen ja voittaminen, hierarkia, dominaatio, oma paikka ryhmässä sekä kyky säädellä tunteita suhteessa toisiin. Koulumaailma on täynnä juuri tällaisia tilanteita.

Samaan aikaan mukana voi olla PANIC/GRIEF. Kouluun lähteminen merkitsee eroa vanhemmasta, ja epäonnistuminen voi aktivoida tarpeen palata hoivattavaksi. Näin kaksi emotionaalista järjestelmää voivat kietoutua toisiinsa. Lapsi voi yhtä aikaa kärsiä suoriutumiseen ja riittävyyteen liittyvästä PLAY-ongelmasta ja etsiä PANIC/GRIEF-järjestelmän kautta turvaa tilanteesta, jossa vaatimukset tuntuvat ylivoimaisilta.

Tässä kohdassa prediction-käsite tekee formulaatiosta erityisen kiinnostavan. Vuosien kuluessa lapsi oppii, usein täysin tiedostamattaan, mitä hänen kannattaa tehdä saadakseen ympäristön muuttumaan. Voimakas purkaus saattaa esimerkiksi johtaa siihen, että tehtävävaatimus poistuu, vanhempi huolestuu tai tuntee syyllisyyttä ja lapsi pääsee takaisin hoivattavan asemaan. Tällöin purkaus ei ole vain 'huonoa tunnesäätelyä' eikä varsinkaan tietoinen juoni. Se voi olla opittu ennuste.

Tämä näkökulma muuttaa olennaisesti kysymystä siitä, mitä oire merkitsee. Lapsen käyttäytyminen ei näyttäydy vain ongelmana, joka pitäisi poistaa, vaan ratkaisuna ongelmaan. Ratkaisu voi olla nykyhetkessä kömpelö, kallis ja koko perhettä uuvuttava – mutta sillä on jokin emotionaalinen logiikka. Jos lapsen mieli on oppinut ennusteen, että avuttomuus, sairastuminen, vetäytyminen tai raivo tuo hoivan lähemmäksi tai vapauttaa sietämättömäksi koetusta suoriutumispaineesta, ei riitä, että lasta vain ”kasvatetaan” tai toimitaan oireen helpottamiseksi. On ymmärrettävä, mitä tarvetta oire palvelee

Samalla on tärkeää erottaa ennuste defenssistä. Ennuste on yritys saada jotakin tapahtumaan: saada hoivaa, välttää nöyryytys, säilyttää yhteys tai päästä pois liian vaikeasta tilanteesta. Defenssi puolestaan suojaa siltä kivuliaalta tunteelta, joka aktivoituu, kun ennuste ei toimi. Esimerkiksi somatisointi voi olla sekä ennuste (”sairaana minusta pidetään huolta”) että defenssi (kiintymysobjektiin suuntautuva kielletty raivo kääntyy itseen). Joskus vaikea tunne päätyy myös vanhemman kannettavaksi: vanhempi alkaa tuntea syyllisyyttä, avuttomuutta, vihaa tai pelkoa siinä kohdassa, jossa lapsi ei itse vielä pysty tunnettaan tunnistamaan ja säätelemään.

Tässä lapsen todelliset ihmissuhteet tulevat ratkaiseviksi. Kuvitellaan, että toinen vanhempi reagoi lapsen vaikeuksiin voimakkaalla syyllisyydellä ja kokee lapsen epäonnistumisen omana epäonnistumisenaan vanhempana. Toinen taas painottaa pärjäämistä, yrittämistä ja suoriutumista. Lapsi ei tällöin reagoi pelkästään sisäiseen fantasiamaailmaan vaan todelliseen relationaaliseen kenttään. Suoriutuminen, ero, hoiva, syyllisyys ja valta voivat muodostaa kehän, johon kaikki osapuolet tahtomattaan osallistuvat.

Neuropsykoanalyyttinen formulaatio ei siis pyri löytämään oireelle yhtä oikeaa viettiä. Olennaisempaa on tutkia, missä tilanteissa kuvio toistuu. Jos raivo ilmenee vain silloin, kun lapselta vaaditaan suoriutumista, RAGE ei ehkä ole ydinhaaste, vaikka se näkyy ulospäin kaikkein voimakkaimmin. Jos vaikeus ilmenee sekä erossa vanhemmasta että suoriutumisessa, voidaan joutua ajattelemaan yhtä aikaa PANIC/GRIEFiä ja PLAYta. Oireen näkyvin osa ei välttämättä kerro, mistä lapsi eniten kärsii.

Mitä tämä tarkoittaa psykoterapiassa?

Psykoterapeutille tällainen kehys tarjoaa ennen kaikkea tavan pitää mieli uteliaana. Sen sijaan, että kysymme ensisijaisesti 'miten saamme tämän käyttäytymisen loppumaan?', voimme kysyä: mitä emotionaalisesti tärkeää ongelmaa lapsen mieli yrittää ratkaista? Minkä ennusteen varassa hän toimii? Milloin ja missä tämä ennuste on opittu? Mitä tapahtuu, jos se ei toteudu? Ja mitä tunnetta lapsen on silloin vaikea kestää?

Lasten ja nuorten psykoterapiassa tämä tarkoittaa myös sitä, ettei hoitoa voi rajata vain terapiatuolien väliin. Koska ennusteet ovat vielä aktiivisesti muotoutumassa ja vanhemmat, opettajat sekä ikätoverit ovat todellisia nykyhetken objekteja, muutoksen mahdollisuus on myös näissä suhteissa. Jos ympäristö pystyy vastaamaan lapsen tarpeeseen uudella tavalla ilman, että vanha oireellinen ratkaisu aina vahvistuu, lapsi saa kokemuksia, joiden varassa hänen ennusteensa voivat vähitellen päivittyä.

Tämä ei tarkoita rajattomuutta tai sitä, että lapsen oireen olisi aina saatava määrätä ympäristöä. Päinvastoin. Joskus juuri turvallinen raja tarjoaa uuden kokemuksen: voimakkaan tunteen voi kestää, siitä voi selvitä eikä suhde katkea. Toisinaan uusi kokemus on se, että epäonnistuminen ei johda nöyryytykseen. Joskus se on se, että ero vanhemmasta on mahdollinen ilman hylätyksi tulemista. Tai se, että omaa vihaa voi tuntea ilman, että tärkeä toinen katoaa.

Nuoren kohdalla sama ajattelu siirtyy vähitellen yhä enemmän sisäiseen maailmaan. Puberteetti tuo LUSTin uudella tavalla näyttämölle, PLAYn sosiaaliset panokset kasvavat ja SEEKING suuntautuu kysymykseen siitä, kuka olen, mihin kuulun ja mitä kohti haluan mennä. Samalla lapsuuden aikana opitut ennusteet kohtaavat uuden ympäristön, jossa vanhemmat eivät enää ole ainoita tai edes tärkeimpiä peilejä. Nuoruus on siksi sekä haavoittuva että valtavan plastinen vaihe: vanhat ratkaisut joutuvat koetukselle ja uusia voidaan rakentaa.

Neuropsykoanalyysin kiinnostavin anti lasten ja nuorten psykoterapialle ei ehkä lopulta olekaan seitsemän järjestelmän lista. Arvokkaampaa on tapa ajatella oiretta tarkoituksellisena siinä hyvin rajatussa mielessä, että mieli yrittää aina ratkaista jotakin biologisesti ja emotionaalisesti tärkeää ongelmaa. Ratkaisu voi olla vanhentunut, automatisoitunut tai nykyisessä ympäristössä jopa tuhoisa, mutta se ei ole mielivaltainen.

Kun terapeutti pystyy kysymään oireen takana olevan logiikan perään, lapsen tai nuoren käyttäytyminen muuttuu hieman vähemmän käsittämättömäksi. Raivo, vetäytyminen, pakonomaisuus, suorittaminen, riippuvuus tai näennäinen välinpitämättömyys voidaan nähdä yrityksinä selvitä tilanteista, joissa jokin perustava tunnetarve on vaarassa jäädä täyttymättä. Terapiassa ei silloin pyritä vain poistamaan vanhaa ratkaisua, vaan auttamaan lasta tai nuorta rakentamaan joustavampia ennusteita: uusia kokemuksia siitä, mitä itsessä, toisissa ja suhteissa voi tapahtua.

Ehkä juuri tässä neuropsykoanalyysi kohtaa lasten ja nuorten psykoterapian kaikkein luontevimmin. Kehitystä ei tarkastella pelkkänä ikävaiheiden sarjana eikä oiretta irrallisena häiriönä, vaan jatkuvana oppimisena siitä, miten omien emotionaalisten tarpeiden kanssa eletään suhteessa toisiin. Lapsen mieli ei ole valmis rakennelma vaan parhaillaan rakentuva ennustava järjestelmä. Siksi psykoterapia voi parhaimmillaan tulla mukaan juuri siihen kohtaan, jossa vanha ratkaisu on alkanut tuottaa enemmän kärsimystä kuin turvaa – ja jossa uudenlainen kokemus voi vielä muuttaa sitä, mitä mieli seuraavalla kerralla odottaa tapahtuvan.